Onnen etsinnässä
Alla oleva tarina on melkein sata vuotta vanha ja sen on kirjoittanut isoisäni nimimerkillä Toivo Koivikko. Blogini on saanut nimensä tästä tarinasta. Se saattaa tuntua tutulta, sillä kertoohan se siitä, miten me kaikki tavoittelemme omaa onneamme, mistä sen sitten ikinä löydämmekin....
*
En maailman meren myrskyistä tiennyt. En elämän ulapoilla salakareja löytyvän arvannut, vaan todeksi uneni uskoin. Sellaiseksi, kuin ennen piennä sen saduissa lukenut olin.
-
Äiti, äiti. Laske luotasi minut maailmaan, sen riemuja katsoa
mielin, näin lausuin kerran kuin äitini luokse kävin.
Hän
sanattomana silloin käteeni kiinni tarttuu. Ja mitä? Kyynelherne
kirkastaa tuon ahavoituneen, uurteille painuneen poskipään.
Käteensä nojaten, saattaa hän rapuille viereensä istumaan ja
vasta virkahtaa:
-
Oli kesäinen yö, kun taattosi huhdaksi tämän pihapellon kaatoi.
Seuraavana kesänä halmeeksi vierrettiin, mutta kun ensi touko sitte
viljaksi joutui, niin puolet pellosta halla saaliinaan vei. Se oli
tuo kostea, kylmä korpi, mikä hyytä tänne ylöskin asti henki.
Jo
sauhui saunamme uutena kesänä ja kolmas vuosi kun umpeen kului,
niin korven kolkassa odotti viilu peltona syyskylvöä.
Paljon
se maksoi. Yön salassa kyyneliin taattosi hikihelmet vaihdoin. Ne
oli työn, onnen ja ilon kyyneliä, ne . . . Hetkeksi sitä
miettimään jäin.
Ja
aamusella auringon kanssa kilvan, kera taattoni kuokos korpehen
kävin.
Taas
uusia unia näin.
Yhä
ajattelin onnestani. Siitä onnesta, minkä mielin mä maailmalta
löytäväni. Taas emoni luokse kiiruhdin, näin pyysin:
-
Jo kylliksi voimakas olen, luotasi päästä, minä maailman kulkuhun
halaan. Jälleen luoksesi palaan kun onneni löydän. Viisaana
palaan, rikkaana palaan, sitten sinulle kantaja vaivasi palkitsen.
Äiti
kannikan kotipeltoni kasvattaman povelleni työntää.
-
Syö, sen matkallasi tarvinnet, kun nälkäiseksi mieron polulla
itsesi vaellat, - sanoo.
Isä
lehdosta sauvan veistää ja oppaaksi käteeni antaa.
Niin
läksin. Rinta riemuisena, intoa uhkuvana. Sillä nuoruuden
voimakkaat virrat kun suonissani juoksivat.
-
Poikani, on viettävä maailman tie . . .
Näin
äitini vielä varoittaa, kun kotiveräjästäni mua ulos saattaa.
Vapaa
olin, nyt ensi kertaa sen elämässäni tunsin. Jäi taakseni ahdas
kotipirtti ja edestäni häämöitti vastaan kirkas onneni tähti,
varmana kuin poutapilvi kuultavan siniavaruuden kannella.
Rallatellen
tietäni kuljen. Onneni huumeessa kylästä kylään vaellan, sillä
olenhan kuin ensi heinään laskettu villi varsa. Uusiin riemuihin
tanssien riennän ja kansojen kisatanhuille kun outona saavun, niin
katseet tunnen vieraana vastaani kääntyvän, mutta pian olen omani
löytänyt. Jo tunnen tuttuna katseitten osanoton hymyilyn. Minä
laulan lemmelle ja nuoruudelle ja soittelen vapaan elämäni
tuhansista riemuista. Elämä avosylin vastaan ottaa.
-
Tule . . . riennä! Omani olet.
Näin
näkemysteni hurmassa maailman rantaa kuljen, eksyneenä elämän
kuohinaan. Mutta silloin, huomaamattani elämän murhemalja
kukkurapää eteeni kirpoaa ja osani siitä jo maistaa saan. Se on
henki, tuntuma maaemon rinnasta, mikä sieluni ikävään saa.
Taakseni
katsoin, minkä jäljen työni olisi jättänyt, mutta tuulen vieminä
en niitä silmiini saanut.
Humise
metsä, kohise korpi, siellä taattoni hikihelmiä tuuli tähkinä
heiluttaa . . . !
En
tiedä, en muista, mistä lienen kaipuun tunteen kotipientareilleni
saanut. Mutta sen tiedän, että maa minun elämän tarpeeni täysin
tyydyttää.
Oi,
maa, maa! Se on pyhä perintöni! Siunatut ovat ne hetket, jotka saan
luonasi viettää. Ja silloin, silloin onneni ääretön on ja
riemuni rajaton, kun touko vaaran liepeellä terää tekee ja
kuusikon rinnassa helorinta kukkua helskyttää.
Toivo
Koivikko