Kiire, kiire, kiire! Minulla on kiire! Mutta minne?!

Olen levoton, aina ollut. Ja vaikutteille altis, jopa yllytyshullu. Olen myös helposti innostuva, toisinaan keskittymiskyvytön. Sanalla sanoen: rauhaton sielu. Tuiki tavallista tämänkin, luulen. Niin kauan kuin muistan, minulla on aina ollut kiire. Kadehdin rauhallisia, kiireettömiä ihmisiä. Haluaisin itse olla samanlainen. Minulla ei ole koskaan tylsää, enkä ikinä ikävysty, sillä tekemistä on niin paljon. Elämässä on paljon mielenkiintoisia tapahtumia, töitä, harrastuksia ja vaikka mitä asioita, jotka on nähtävä, koettava, elettävä...

Matka alkaa: tutustun myönteiseen ajatteluun

Törmäsin kerran Keijo Tahkokallion kirjaan Ajattele myönteisesti – avaimia muutokseen. Itse asiassa minulle suositeltiin sitä, ja lopulta taivuinkin lainaamaan kirjan kirjastosta, vaikka en uskonutkaan saavani kirjasta mitään irti. Pohjimmiltani olen kuitenkin pessimisti, mutta niin kai monet suomalaiset ovat. Tunnenhan monia, itseäni vielä pahempia tapauksia. Senpä takia en ollut tullut ajatelleeksi, että oikeasti myönteisesti ajattelua voi harjoitella. Tai että siitä olisi lopulta jotain iloa. Koska pessimistihän ei tunnetusti koskaan pety...

Onko siis pakko ruveta oman elämänsä mestariksi?

Aloin tässä yhtenä päivänä lukea norjalaisen Erlend Loen kirjaa Supernaiivi, jonka sain lahjaksi eräältä ystävältäni. Jotenkin tuo kirja on kolahtanut minuun ensi sivuilta, vaikka olenkin vasta ihan kirjan alkumetreillä. Tunnen olevani kovasti samanlaisessa tilanteessa kuin kirjan kriisissä oleva päähenkilö. Pidän Loen ironisesta ja yksinkertaisesta kerronnasta. Tässä eräs lainaus kirjasta, jossa kirjan miespuolinen päähenkilö miettii elämänsä suuntaa: