Onko siis pakko ruveta oman elämänsä mestariksi?

Aloin tässä yhtenä päivänä lukea norjalaisen Erlend Loen kirjaa Supernaiivi, jonka sain lahjaksi eräältä ystävältäni. Jotenkin tuo kirja on kolahtanut minuun ensi sivuilta, vaikka olenkin vasta ihan kirjan alkumetreillä. Tunnen olevani kovasti samanlaisessa tilanteessa kuin kirjan kriisissä oleva päähenkilö. Pidän Loen ironisesta ja yksinkertaisesta kerronnasta. Tässä eräs lainaus kirjasta, jossa kirjan miespuolinen päähenkilö miettii elämänsä suuntaa:

"Tarvitsisin kaikken eniten jotakuta vanhempaa miestä, jonkinlaista mestaria. Jotakuta, joka voisi kertoa minulle, mitä järkeä kaikessa on.
Hän voisi pyytää minua suorittamaan mielestäni merkityksettömiä tehtäviä. Minä olisin kärsimätön ja protestoisin, mutta tekisin ne kuitenkin. Ja hiljalleen, kuukausien kovan työskentelyn jälkeen aavistaisin, että kaiken takana on jokin syvällisempi merkitys ja että mestarilla on kaiken aikaa ollut jokin ovela suunnitelma." 

Kuulostaa ihan Karate Kid -elokuvalta! Mutta antaa kirjailijan jatkaa:

"Yhtäkkiä kykenisin hahmottamaan suuria kokonaisuuksia. Ymmärtämään erilaisia asioita. Tekemään johtopäätöksiä maailmasta ja ihmisistä. Oppisin myös hallitsemaan itseni ja löytämään muista ihmisistä heidän parhaat puolensa ja kaikkea sellaista. Ja mestari sanoisi, ettei hänellä ole minulle enää mitään opetettavaa, ja sitten hän antaisi minulle jotain. Jonkin suuren lahjan. Ehkä auton. Ja minä sanoisin, että se on aivan liikaa, etten voisi ottaa sitä vastaan, mutta hän vaatimalla vaatisi minua ottamaan sen, ja me eroaisimme haikeina mutta kuitenkin päättäväisinä. Ja sitten minä ajaisin ulos maailmaan ja tapaisin jonkun, mieluiten tytön ja perustaisin perheen ja mahdollisesti jonkun yrityksen, joka tuottaisi hyviä tavaroita ja palveluja.
Sillä lailla sen pitäisi mennä. Hitto soikoon. Sehän on selvä. Minkään muun ei pitäisi tulla kysymykseenkään.
Mutta sellaisia mestareita ei kasva puissa.
Minä en ole koskaan tavannut ainoatakaan mestaria.
Kaikki viittaa siihen, että minun täytyy itse huolehtia itsestäni."

(lainaus kirjasta Erlend Loe: Supernaiivi, suom. Outi Menna)

Niin, ihmisten pitäisi pysähtyä välillä miettimään elämäänsä, ihan rauhassa, kiirehtimättä... Mikä haaste minulle itselleni, joka olen (ainakin ollut) koko ajan menossa, ja joka haluaa koko ajan saada jotain tuottavaa aikaiseksi. Pidemmän päälle asenne on rasittava. Mutta minkäs teet, kun yhteiskunnassa vallitsee tätä nykyä sellainen henki?

Jonkinlaista uutta näkökulmaa tarvittaisiin nykyisen pinnallisen voohottamisen sijalle. Jatkan siis etsimistä, ja kirjaan kokemuksiani tänne blogiini sitä mukaa, kun jotain kiinnostavaa tulee näköpiiriin... Ensimmäinen haaste lienee olla ottamatta stressiä tästä kirjoittelustani!