Wanted: sisäinen jousiampuja - se on kadonnut!

Perustin blogini alunperin siksi, että voin kirjoittaa jousiammunnasta ja liikunnasta. Mutta mitä tapahtuikaan: sisäinen jousiampujani on kadonnut jonnekin, enkä tahdo löytää sitä enää. Näin ei ole ennen käynyt. En ole treenannut kohta kahteen kuukauteen ja peruutin kaikki kilpailutkin. Miten löytää kadonnut motivaatio? Miten löytää tekemisen ilo?

Tapahtuneeseen on kyllä syynsä: huhtikuussa tapahtui surullisia asioita perhepiirissä, ja läheisen kuoleman takia, kuin salamaniskusta, elämän prioriteetit menivät aivan uusiksi. Huhtikuun jälkeen en siis ole pystynyt keskittymään pääharrastukseeni, sillä harjoitteluilo hävisi jonnekin. Itse asiassa elämänilo hävisi hetkeksi kokonaan.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun myös urheilumotivaatio hävisi. Liikuntahan todistetusti tuottaa hyvää mieltä ja lievittää sekä henkisiä että fyysisiä kolotuksia.

Tämä on ollut ensimmäinen kerta, kun en ole uhrannut ajatustakaan jousiammuntasuorituksille edes mielikuvissani, enkä jaksa tehdä edes vatsalihasliikkeitä, vaikka ennen vannoin niiden nimeen; ovathan hyvät vatsalihakset yksi yleiskunnon peruspilareista. Venytelläkin voisi, mutta kun ei niin ei. Tein täydellisen stopin, enkä saa enää juonen päästä kiinni.

Olen kompensoinut tätä 'liikkumattomuuttani' puutarhatöillä, sillä - tosiaankin - tuo talon liepeillä kasvava juurekas pöheikkö, jota edelliset omistajat eivät hoitaneet moneen vuoteen, on suorastaan kyltymätön. Ja puutarhan hoitohan on terapeuttista, sen tietää jokainen, joka on multaa joskus möyhinyt. Ja itseasiassa kotimme remonttikin on edistynyt. Olen siis jotain tehnyt, mutta harjoitusmotivaatiooni sillä ei valitettavasti ole ollut mitään vaikutusta.

Mutta tämä ei riitä minulle. Nyt mietinkin, miten saisin takaisin motivaationi. Sillä ei liikunta- ja treeniaiheisen blogin pitämisessä ole mitään itua, jos ei treenaa. Saatikka että voisin nimittää blogia myös jousiammuntablogiksi.

Mutta: ehkä jonain päivänä. Tuosta sanonnasta on kuin varkain tullut mottoni ja huomaan hokevani sitä eri yhteyksissä kuin papukaija.

Olen siis joutunut opettelemaan armollisuutta itseäni kohtaan, ehkä ensi kertaa elämässä. Hyvä, että sentään näinkin vanhana... Kun näköjään joskus ei vain jaksa eikä kykene muuhun kuin perusasioiden läpiviemiseen.

Vaikeaa arkipäivän armollisuus käytännössä onkin, varsinkin sellaiselle, joka on tottunut suorittamaan. Mutta kuten eräs jousiammunnan maailmanmestari haastattelussaan sanoi, niin tärkeintä treenaamisessa ja kilpailemisessa on se, että siitä nauttii. Eli: ehkä jonain päivänä...